Yllättävän heikko suosikkikirja
Tartuin pitkästä aikaa suosikkitrilogiaani eli Stieg Larssonin Millennium-sarjaan. Tällä kertaa luin kakkososan Tyttö joka leikki tulella.
Kokemus oli ihan muuta kuin olin odottanut. Olin melkein kauhistunut siitä, miten viallisena tuo kirja näyttäytyi erikseen luettuna
Erityisen vaatimattomalta kirja tuntui verrattuna sarjan ensimmäiseen osaan Miehet jotka vihaavat naisia, jonka olen lukenut liiankin moneen kertaan. Ykkösosa on mielestäni lähellä täydellistä dekkaria, mutta kakkososassa ei ole lainkaan samaa taidokkuutta.
Tyttö joka leikki tulella on murhajuonen osalta tasapaksu ja yllätyksetön. Kirjan rakenne on kummallinen, alku on irrallinen ja loppu töksähtää.
Kirjan pihvi on täysin siinä, miten Lisbeth Salanderin menneisyyttä avataan lukijalle ja miten hän itse joutuu kohtaamaan sen. Tämä jännite on riittänyt lukijoille hyvin ja myös minulle aiemmilla lukukerroilla. Tyttö joka leikki tulella on vaatimaton kirja itsenäisenä teoksena, mutta sarjan osana se ajaa asiansa enemmän kuin hyvin. Bookbeatissa ja Storytelissa kakkososa on saanut yhtä hyvät tai paremmat tähtiarviot kuin ensimmäinen.
Lukukokemus herätti pari ajatusta, jotka eivät ole mitenkään mullistavia:
Yksi hyvä hahmo kantaa pitkälle
Millennium-trilogian kantava voima on Lisbeth Salanderin hahmo. Jo ensimmäisessä osassa, jossa Salander oli sivuhenkilö/kakkospäähenkilö, hän varasti show'n. Toisessa kirjassa Salander nousee tärkeimmäksi henkilöksi.
Stieg Larsson tajusi itse, miten kiehtovan hahmon hän oli luonut, kun hän nosti Salanderin roolia. Lukijoiden Salander-huuma ei hänen painotuksiinsa ehtinyt vaikuttaa, sillä Larsson kuoli ennen kirjasarjan ensimmäisen osan julkistusta.
Millennium-trilogian asema jännityskirjallisuuden merkkipaaluna on pitkälti Salanderin hahmon ansiota. Sen näkee myös siitä, että englanninkielinen käännös myytiin nimestä alkaen Salander edellä (The Girl with the Dragon Tattoo). Elokuvissa Salander oli julisteiden kasvokuva.
Onhan jännityskirjallisuudessa legendaarisia hahmoja vaikka kuinka paljon, mutta en keksi toista hahmoa, joka olisi sivuhenkilön asemasta noussut noin selkeästi kirjasarjan kantavaksi voimaksi.
Kirjasarjojen voima on suuri
Kirjasarjojen vetovoima ei tietenkään ole uusi asia jännityskirjallisuudessa. Suurin osa genren klassikoista on sarjoja, alkaen Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesista tai Agatha Christien Hercule Poirot'sta ja Neiti Marplesta. Lukijat tykkäävät viipyä tuttujen hahmojen matkassa kirjasta toiseen.
Kirjasarjat ovat kaupallisesti niin vahvoja tuotteita, että Millennium-trilogiaankin on pitänyt tehdä jatko-osia muiden kirjailijoiden toimesta.
Sarjojen voittokulku tulee jatkumaan. Äänikirjamaailmassa sarjamaisuus toimii jopa paremmin kuin painetuissa kirjoissa.
Itsekin rakastan kirjasarjoja. Esimerkiksi sopii Jo Nesbo, jonka irralliset teokset ovat minulle yhdentekeviä, mutta jokainen Harry Hole -sarjan uusi kirja on juhlahetki.
Omaa Leo Koski -kirjasarjaani olen rakentanut kirja kerrallaan. Minulle on ollut tärkeää, että jokainen kirja on itsenäinen teos, joka ei vaadi seurakseen sarjan muita osia. Lähestymistapa on vähän sama kuin Dan Brownilla Robert Langdon -kirjojen osalta. Sama päähenkilö jatkaa seikkailujaan, mutta tarinat ovat täysin erillisiä ja suuri osa hahmoista vaihtuu kirjasta toiseen. Itse olen kuitenkin pistänyt Leo Kosken etenemään elämässään enemmän kuin Brown on tehnyt Langdonille.
Tunnen vetoa myös sellaisen kirjasarjan tekemiseen, jossa hahmojen pitkä kaari olisi tärkeämmässä roolissa, vähän Lisbeth Salanderin tyyliin. Tällaisiakin suunnitelmia löytyy idealokerostani. Siellä on tällä hetkellä vähän liikaakin tunkua.